Katse taaksepäin: kasvua ja kasvukipuja

Viime vuonna näihin aikoihin olin naimisissa, asuin silloisen vaimoni kanssa omistusasunnossa ja työskentelin määräaikaisessa työsuhteessa. Kaikki oli päällisin puolin kunnossa ja "hyvän elämän" palaset olivat ulkoapäin katsottuna olemassa.  Olin silti pitkään ollut onneton, masentunut ja ahdistunut. Kiinni oravanpyörässä, onnettomassa parisuhteessa, johon oikeastaan kumpikaan osapuoli ei halunnut kuulua. En väitä myöskään olleeni mikään hyvä aviomies. Totuus on, että paha olo sisällä purkautuu usein lähiympäristöön,  ainakin minun tapauksessani. Ja nämä purkaukset ruokkivat lisää pahaa oloa ja kierre on valmis. 

Avioeron jälkeen olen usein miettinyt, missä menimme pieleen. Olimme ex-vaimoni kanssa yhdessä suhteellisen pitkään ja ongelmista huolimatta olimme jatkaneet eteenpäin.  Huonoina aikoina erosta puhuttiin usein, mutta vuodet seurasivat toisiaan ja liitto jatkui.  Hyvässä ja pahassa. Huonoon liittoon jääminen on yllättävän helppo ratkaisu, uuteen lähteminen vaatii rohkeita tekoja ja sen tosiasian myöntämistä, että ainakin jollakin tavalla on epäonnistunut tehdyissä päätöksissä ja lupauksissa. 

Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt luovuttaa aikaisemmin.  Alaspäin vievä kierre sai  itselläni aikaan masennuksen (jonka luonnollisesti tunnistan vasta jälkikäteen), yleisiä vaikeuksia elämänhallintaan ja tiettyjen haaveiden ja tavoitteiden omaehtoista hautaamista. Itsensä maalaaminen nurkkaan tuntuu onnistuvan helposti. "Näin tämän kuuluu olla, näin asiat ovat muillakin" oli yleinen ajatus heikkoina hetkinä. On helppoa olla jälkiviisas ja sanoa: "Ei, asiat voivat olla paremmin". Tyytyminen onnettomana olemiseen ei ole pakkotilanne, se on valinta. Asioille voi tehdä paljonkin jos haluaa ja uskaltaa. Elämää pitää elää, eikä suunnan vaihtaminen ole koskaan liian myöhäistä. 

Fakta on se, että emme kuuluneet yhteen ja liitto oli ollut vain kummankin silloiseen elämäntilanteeseen sopiva järkiratkaisu, jonka koossapitävät voimat eivät olleet alunperinkään riittävän vahvat. Elämää oli helppo elää virran vietävänä sopuratkaisun kumiveneessä.  Voisi miettiä, onko rohkeutta se, että jatkaa  toivotonta rimpuilua vai se, että päästää irti? Jos ei ole valmis tekemään avioliiton eteen riittävästi töitä se tuskin kestää. Parisuhteesta saa tasan sen verran takaisin kuin siihen sijoittaa. 

Myönnän, että irtipäästämistäni auttoi se, että olin tavannut nykyisen avopuolisoni ja tutustunut häneen. Löytänyt ihmisen, jonka kanssa tunteet eivät olleet päälleliimattuja, hymyt eivät olleet pakotettuja ja puheenaiheet eivät loppuneet kesken. Matka seurusteluumme oli kivinen ja pitkä. En suosittelisi tätä polkua kenellekään. Loukkasimme muita ihmisiä ja itseämme tämän matkan aikana. Meitä tämän tien läpikäynti lopulta vahvisti ja tulen aina tiedostamaan, että seurustelumme ei ollut itsestäänselvyys ja arvostamaan yhteisesti koettuja alkuvaikeuksia. Kasvukipuja, niitä on ollut. En silti tiedä, mitä tekisin toisin. Tuskin mitään.  Arvostelijat tietävät paremmin, kuten aina. Heitäkin on riittänyt. 

Olen  joutunut/saanut kasvaa ihmisenä paljon lyhyessä ajassa. Voin sanoa olevani eri ihminen nyt kuin vuosi sitten. Haaveet, joita en tiennyt omaavani, ovat nousseet esille yllättäen ja pyytämättä. Olin aina suunnittelut olevani lapseton ja pärjääväni omillani. Muistan aina hetken, kun tämä ajatus muuttui.  Suurin syy on oikea ihminen ja oikea aika. Jokin sisällä on rauhoittunut ja pakoonjuokseminen on loppunut. Hyvä niin. Johan tässä tulikin juostua. 

Kaikki on tänä vuonna toisin: takana on avioero, rakastuminen ja avoliiton solmiminen,  muutto vuokra-asuntoon, työstä on tullut vakituinen ja nyt odotamme lasta. 

Melkoinen vuosi

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ai että, miten kallis syöttötuoli??

Mahassa möyrii pieni Kapteeni-poika!

Äitiyspakkaus 2018 - topit ja flopit