Miten entisestä työnarkomaanista tuli parisuhdeihminen


Niin mikä se saa lähes 40 -vuotiaan perusmiehen ostelemaan "kuukausipäiväkortteja" ja suklaapatukoita jokaisena kuukausipäivänä ja muistamaan parisuhdekumppania pienillä lahjoilla arjessa. Varmaan ällöromanttinen luonne. Tai sitten taustalla on oikeasti vähän henkistä kasvua ja panostusta parisuhteeseen. Aina nimittäin näin ei ollut. Parisuhteen ylläpitäminen ei ollut aiemmin focuksessa juuri ollenkaan. Varmaankin juuri tästä syystä parisuhteeni eivät ole koskaan aiemmin kantaneet kovinkaan pitkälle. Olen tiivistänyt ajatukseni siihen, että parisuhteesta saa juuri niin paljon kuin on itse valmis siihen panostamaan. Panokset jäivät aiemmin käyttämättä. Syitä on monia ja niistä olen aiemmin kirjoittanut. Nykyisen parisuhteen erityislaatuisuus on käsinkosketeltavaa ja se näkyy myös itsessä halukkuutena tehdä vähän enemmän. Panostaa. Ja olla romanttinen. Eikä vain toisen osapuolen miellyttämisen näkökulmasta vaan siitä sisäsyntyisestä halusta, joka toimintaani ohjaa. Haluan olla parempi. Tämä parisuhde ansaitsee sen.

Työnarkomaani. Uraorientoitunut. Sitä voin rehellisesti sanoa olleeni. Eikä pidä käsittää väärin. Olen sitä edelleenkin. Pidän työstäni, työyhteisöstä ja työni sisällöistä. Saan toimia työssäni omien vahvuuksieni kautta, kehittyä ja oppia uutta. Jotakin harvalukuista maanantaiaamua lukuunottamatta töihin on kiva tulla. Ja minulla on kunnianhimoa edetä urallani ja tiettyjä tavoitteita, joihin haluan päästä. Mutta työt eivät enää ole koko elämäni. Aikaisemmin työn tekeminen varmaan täytti "ydintalven" mukanaan tuomaa henkistä tyhjiötä. Työ loi tarkoitusta ja merkityksiä elämään silloin, kun en niitä muualta löytänyt.

Voi sanoa, että tein paljon töitä. Illat ja viikonloput. Öisin mietin seuraavan päivän työt valmiiksi. Minut sai aina kiinni. Lomaltakin. Olin työpaikan käytössä 24/7. Eikä se häirinnyt minua ollenkaan. Päinvastoin. Silloiseen parisuhdetilanteeseeni sopi erittäin hyvin, että työ oli numero uno. Yksi. Kerroin tämän avoimesti pomolleni. Ja siitä otettiin kaikki irti. Ehkä koneistosta revittiin lopulta liikaakin työnantajan toimesta. Mutta toisaalta annoin siihen luvan ja suostumukseni. Olin kiistatta silloisessa työssäni hyvä. Voin myös sanoa, että se oli unelmatyöni. Valitettavasti elämässä tulee muutoksia ja kyseinen työsuhde päättyi määräaikaisena. Toisaalta, jos se ei olisi päättynyt, en koskaan olisi löytänyt nykyistä työtäni, enkä nykyistä vaimoani, eikä meille olisi syntymässä lasta. Elämä on sattumuksien sarjoja, jotka tietämättä ja ennakoimatta johtavat sinut siihen, mitä elämäsi pitääkin olla. Meidänkin tarinamme on yhden ovenaukaisun päässä siitä, että sitä ei olisi koskaan tapahtunut. Tätä tosiasiaa miettiessä tunnen kiitollisuutta, että asiat ovat juuri näin kuin ovat.

Mihin työnarkomaanin urani loppui. Se päättyi nykyisen parisuhteen alkamiseen. Tein tietoisen päätöksen asettaa elämässäni etusijalle asioita, joilla todella on merkitystä. Enkä vähättele työni tärkeyttä. SE on minulle tärkeää. Mutta se ei enää koskaan ole TÄRKEINTÄ. Eikä työ koskaan määrittele, mitä minä olen. En halua, että minut muistetaan erinomaisena projektipäällikkönä. Haluan, että minut muistetaan erinomaisena puolisona, kumppanina, isänä, ystävänä, veljenä ja poikana. Työ on vain väline, jolla tässä yhteiskunnassa saavutetaan tietty elämisen taso ja rahallinen toimeentulo. Ja parhaimmillaan työ antaa elämään hyvää sisältöä. Mutta minun päätökseni on panostaa parisuhteeseeni ja perheeseen. Olla läsnä vaimoni kanssa. Olla tulevaisuudessa läsnä lapseni elämässä ja kasvussa. Niillä asioilla on merkitystä, kun joskus elämääni taaksepäin katson. En aio muistella yhtäkään tekemääni projektisuunnitelmaa kiikkustuolissa. Aion sen sijaan muistella lukemattomia hetkiä perheeni kanssa. Muistaa hymyt ja naurut.

Tämä on minun päätökseni ja priorisointini. En väitä olevani oikeassa. On muitakin tapoja elää. Mutta haastan kyllä jokaista miettimään aidosti, mikä elämässä on tärkeää. Ja keskittymään siihen. Kaikin voimin. En myöskään usko, että elämässä ei pidä katua mitään. Kyllä pitää. Moniakin asioita. Minäkin kadun.

Mutta teen kaikkeni, etten elämäni ehtoopuolella joudu katumaan sitä, että keskityin väärin asioihin.

Askeleita isyyteen blogi Instagram:issa
Follow my blog with Bloglovin

Kommentit

  1. Tämä on ihan kuin minun suustani. Jossain kohtaa elämääni meinasin menettää perheeni, kun painoin töitä kahdessa paikassa ja vielä opiskelin. Onneksi tulin järkiini ja tajusin mikä minulle on oikeasti tärkeintä ja se on perhe ja parisuhde. Siellä olen oikeasti myös korvaamaton.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, harvassa työpaikassa oikeasti on korvaamaton. Ja tosiaan asioita voi lähestyä eri tavallakin, mutta minäkin olen priorisoinut perheen ja parisuhteen. Niissä kukaan ei voi ottaa paikkaani eikä toimia korvikkeena.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Unelmoi, usko, taistele, uskalla

Äitiyspakkaus 2018 - topit ja flopit

Ai että, miten kallis syöttötuoli??