Yhden aikakauden päätös






Viikonloppu oli aurinkoinen. Ja tämän viikonlopun olimme kotona vaimoni kanssa. Ei sillä, että emme olisi kaikenlaista ehtineet touhuta näinäkin pyhinä. Oikeastaan saimme aikaan kaikenlaista. Ja hyvä niin. Vauvan aikataulunmukaiseen saapumiseen on aikaa vain reilu kaksi kuukautta. Siinä ajassa pitäisi saada kaikki tehtyä. Onneksi hankinnat ovat pääosin hankittu. Muutamia pieniä juttuja on hankkimatta. Itkuhälyttimet esimerkiksi. Vauvan vaatteita on alettu pesemään ja laittamaan kaappeihin. Onhan se herkistävää nähdä pyykinkuivaustelineellä pienen ihmisen vaatteita. Varsinkin, kun aikaisemmin ei olisi voinut kuvitellakaan, että joskus lapsi olisi tulossa. Nyt olisi vielä loppusuoran verran odotusta jäljellä.

Kyselin vaimoltani pelottaako vauvan tulo. Ei kuulemma pelota. Ei minuakaan. Ihme kyllä. Vaimoni varmasti osaa vauvan hoidon omalla kokemuksellaan. Ehkä vähän jännittää se, miten käytännön työ minulta onnistuu. Mutta eiköhän se onnistu. Äkkiä sitä kaikenlaista oppii, kun haluaa. Ja haluan ilman muuta osallistua vauvan hoitoon mahdollisimman paljon. Eikä meillä tietenkään ole aavistustakaan, minkälaista vauva-arki oikeasti on. Mutta ei pelota. En malttaisi odottaa, että Kapteeni saapuu tuhisemaan elämäämme. Pitkä tie tämä raskaus on. Huolta ja murehtimista. Mutta myös niitä hienoja hetkiä, kun vauvan temmellystä tunnustellaan ja katsellaan vatsanahkan lävitse. Kapteeni on viime päivinä pyörinyt aikalailla. Emme oikein pysty sanomaan, mikä se asento nyt lopulta on. Välillä potkuja tulee alas, välillä ylös. Veikkaan, että suosikkiasento on kyllä pää ylöspäin. Mutta ensi viikolla kokoarviossa varmasti nähdään, mikä tilanne. Jälleen yksi ultraus. Jee. En vieläkään tunnu pääsevän eroon ultraukseen liittyvästä ahdistuksesta.

Perjantaina otimme rennosti ja teimme pitsaa. Ja nautimme kesäisestä säästä parvekkeella. Onneksi viikonloppu oli vapaa ja ei tarvinnut lähteä mihinkään. Ensi viikonloppu kuluu taas reissussa. Tänä viikonloppuna keskityttiin päämajan huoltoon. Tekemistä riitti. Lauantaina kävimme kauppakierroksen mm. olohuoneen mattoa ja muuta pientä puuttui. Kivasti se aika kaupungilla kului. Vaimoni vihjeestä kävimme syömässä erinomaiset hampurilaiset Cafe Santa Claus:sa. Täytyy sanoa, että kylän parhaat hampurilaiset on piilotettu keskelle turistirysää. Laadukasta ruokaa ja hyväntuulista asiakaspalvelua. Soisi kyllä, että myös paikalliset löytäisivät entistä paremmin kyseisen paikan. Ykköspaikka. Kiistatta.

Lauantai-iltana oli vuorossa bändini kitaristin läksiäiset. Hän muuttaa Savoon työn perässä. Poismuutto tarkoittaa vääjäämättä sitä, että bänditoiminta vähentyy entisestään. Kirjoitin jo aiemmin siitä, miten oma liekkini on pikkuhiljaa hiipunut. Lienee luontevaa, kun ikää tulee ja elämässä tapahtuu isoja muutoksia. Bändikaverini ovat minulle tärkeitä ihmisiä. Ystäviä. Olen tuntenut heidät vuosia. Viettänyt lukemattomia tunteja heidän kanssaan. On ajettu lukuisia keikkamatkoja. On valvottu öitä. Soitettu keikkoja. Juhlittu ja pidetty hauskaa aamuyön tunneille. Bändini on minulle jatkettu perhe. Läheisiä ihmisiä, jotka ovat olleet läsnä elämässäni hyvinä ja huonoina hetkinä. Aivan kuten minäkin heidän elämässään.

Läksiäisilta oli hauska. Perinteiseen tapaan saamme aina porukalla liikkuessamme aikaan naurua ja ikimuistoisia sattumia. Niin tälläkin kertaa. Iltaan kuului musisointia ja ex-tempore pystyyn kasattu keikka paikallisessa pianobaarissa. Yleisökin tykkäsi. Sen lisäksi kierrettiin kotikaupungin baareja ja laulettiin karaokea. Hauskaa oli. Mutta kaihoisaa. Kyllähän iltaa ja varsinkin juttelua varjosti vääjäämättä se, että yhteiset bändihommat saattoivat olla siinä. Vaatii aika paljon pitää yhtye koossa, kun välimatkaa on näinkin paljon. Ja tuntuisi vaikealta alkaa rakentamaan yhtyettä uuden kitaristin kanssa. Aikansa kutakin. Yhden aikakauden päätös. Jotenkin olen ounastellut, että tämä päivä koittaisi. Yhteisiä aikoja tulee kyllä ikävä. Eikä ystävyys tietenkään lopu. Ja varmasti niitä soittotreenejä ja keikkojakin vielä tulee. Mutta muutos on selvä. Minäkin keskityn elokuusta lähtien enemmän perhe-elämään. Elämän kiertokulku on yleensä tällainen. Mieleeni tulee How I Met You Mother -sarja. Siinähän tämä ihmisen elämänkierto on kuvattuna aika osuvasti.

Otimme noin kymmenen vuotta sitten bändin yhteiskuvan yhden sumuisen illan päätteeksi. Kuvasta puhuttiin vastikään bändin kesken eikä kukaan oikein muistanut, missä kuva on otettu. Muita muistikuvia illasta kyllä oli. Kuvan lokaatio selvisi viimein  Google Mapsin avulla. Kuva on otettu koulun pihalla, tämä koulu on nyt purettu ja tilalle on rakennettu kerrostaloja. Kuvassa olevat henkilötkin ovat muuttuneet. Minä olen ollut selvinpäin lähes 10 vuotta, saan ensimmäisen lapseni elokuussa ja käyn aikuisrippikoulua. Toisella kuvan poseeraajalla on kolme lasta ja soittohommat ovat jääneet vuosiksi taka-alalle. Yksi soittaa edelleen, mutta työskentelee sen lisäksi radiojuontajana, sijoitusneuvojana ja yrittäjänä. Eräs rakentaa kitaroita, elää pienyrittäjän arkea ja sen lisäksi toimii roudarina yhdelle Suomen kuuluisimmista rock-tähdistä. Ajat muuttuvat, ihmiset muuttuvat, paikat muuttuvat. Ei meitäkään samaksi tunnistaisi. Mutta ystävyys on säilynyt.

Elämässä puhaltavat uudet tuulet. On silti hyvä nostalgisoida toisinaan vanhan kaveriporukan kesken niitä "kunnian päiviä".

"But we in it shall be rememberèd -
We few, we happy few, we band of brothers" - Shakespeare, Henry V

Tänään soi:
Chris Stapleton: Scarecrow In The Garden
Chris Stapleton: A Simple Song
Chris Stapleton: Millionaire

Askeleita isyyteen blogi Instagram:issa
Askeleita isyyteen blogi Facebook:issa


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Unelmoi, usko, taistele, uskalla

Äitiyspakkaus 2018 - topit ja flopit

Ai että, miten kallis syöttötuoli??