Soturi ja hattuteline





Kaikki on hyvin. Kolmihenkinen perheemme pääsi kotiin myöhään tiistai-iltana ja vietti ensimmäisen hieman levottoman yön turvallisesti tuttujen seinien sisällä. Kaikki tuntui ja tuntuu olevan kohdallaan ja tasapainossa. Arkea hallitsee nyt Kapteenia näennäisesti aina vaivaava nälkä ja vaipanvaihtoseremoniat ja muut vauvan eloon kuuluvat pienet suuret asiat. Isä elää vauvakuplassa ja taitaa olla jonkinmoinen baby blues myös päällä. Itku tulee jotenkin aika herkästi. Toissapäivänä itkin kaupastatullessani sitä, että tuntui niin hyvältä olla vaimoni ja pojan kanssa kotona. Ja tuntuuhan se. Poikamme on kaikkea mitä kuvittelin ja enemmän. Pelkkää täydellistä vauvan, puklun ja välillä kakan hajuista ihmisen alkua.

Niin se synnytys. Varmaan blogeissa on ollut tapana kirjoittaa jonkinlainen synnytyskertomus siitä, miten kaikki meni. En tiedä olenko oikein valmis tai halukas palaamaan niihin tunnelmiin, nyt tai myöhemmin. Riittää varmaan, kun kerron, että synnytys oli siinä tilanteessa ehkä pahin kokemus, mihin olen joutunut. Ja nyt puhun ainoastaan omasta näkökulmastani. Jälkikäteen katsottuna, KUN kaikki meni lopulta hyvin tuntuu tietysti siltä, että eihän se niin kauheaa ollut. Mutta, kun muistelee niitä tuskallisen pitkiä sekunteja synnytyssalissa, epätietoisuutta, lisähenkilöiden ilmestymistä saliin, vaimon hiestä märkää paitaa ja väsynyttä olemusta, niin en ole varma haluanko palata näihin tunnelmiin enää. Se oli kova paikka. Kaikki ei mennyt nappiin. Mikään ei mennyt niinkuin suunniteltiin. Mutta lopulta sain todistaa suurinta ihmettä, mitä tulen koskaan näkemään: lapseni syntymän.

Lyhyesti synnytyksen aikajanasta. Kävimme äitipolilla "yliaikakontrollissa" perjantaina 10.8 kello 10. Siellä lääkäri katseli vauvan kokoa ja istukan virtauksia. Kokoarvioksi tuli 3500g. Mitään merkkejä synnytyksen alkamisesta ei ollut, joten lääkäri ehdotti ballongin asettamista, johon vastasimme myöntävästi. Ohjeeksi saimme tulla takaisin jos ballonki irtoaa muutaman tunnin kuluessa. Tämä käynnistysmenetelmä tehoaa kuulemma 1/10 kerroista. Vaimolleni sattui tämä yksi kymmenestä ja supistukset alkoivat kello 17 perjantai-iltapäivänä. Ensin vaimeampina, mutta säännöllisinä ja sitten iltaa kohti voimistuen. Ohjeiden mukaisesti aioimme olla kotona yön ja mennä aamulla äitipolille. Yöllä kello 1.20 lapsivedet menivät sänkyyn, me lähdimme sairaalaan. Kello 1.40 sairaalassa, käyrille, josta siirtyminen jo kello 2.30 synnytyssaliin. Ponnistusvaihe alkoi 5.10 ja lapsi syntyi 11.8 kello 6.46. Lapsi syntyi alateitse ilman imukuppia.

Päällimmäisenä minulle jäi synnytyksestä mieleen se, millainen soturi vaimoni on. Hän TEKI tämän lapsen. Synnytys oli vaikea, mutta hän ei millään hetkellä luovuttanut tai antanut periksi. Ei etenkään silloin, kun aika tiimalasissa alkoi valua loppuun ja paikalle saapui lääkäreitä puntaroimaan eri vaihtoehtoja vauvan tukalan olon takia. Vaimoni paita oli hiestä märkä, sen muistan, kun yritin kannustaa ja tukea häntä ponnistamaan mahdollisimman kovaa. Hän ei synnytyssalissa valittanut kertaakaan. Ei huutanut. Ei kiroillut. Hän rypisti otsaansa ja keskittyi tekemään niinkuin kätilöt häntä ohjeistivat. Hän on soturi. Stoalainen tyyneys ja spartalainen vakaumus. Ei epäilystäkään, etteikö hän olisi pystynyt vielä loppumetreillä puristamaan itsestään ne voimat, jotka poikamme maailmaan saapuminen vaati. En ole koskaan todistanut hetkeä, jossa ihminen ylittää itsensä sellaisella tavalla kuin vaimoni viimeisten ponnistusten aikana. Todellinen soturi. Paljon kovempi kuin minä. Koskaan. Vaikka olen aina luullut olevani. En ole. En omaa lähellekään sellaisia henkisiä voimia kuin ainutlaatuinen vaimoni. Poikani syntyessä kyyneleet tulivat silmiini erityisesti sen takia, että olin niin pohjattoman ylpeä vaimostani. Hän pystyi. Hän ei antanut periksi.

Mitä isän rooliin synnytyksessä tuli niin koin kyllä oloni tavattoman voimattomaksi. Vaimoni oli tyyni ja hiljainen, joten minäkään en hirveästi voinut sanallisesti tsempata. En usko, että vaimoni olisi hirveästi ylipirteää sanavirtaa kaivannutkaan. Olin synnytyksessä enemmän statisti. Ainakin sellainen olo minulle jäi. Seurasin monitoreja, pidin vaimoni kädestä kiinni, silittelin hänen päätään ja yritin muistuttaa rentoudesta supistusten hetkellä. Ei minulle hirveän sankarillinen olo tästä synnytyksestä jäänyt oman suoritukseni puitteissa. Eikä isällä muutenkaan hirveästi roolia tai fokusta synnytyksessä ole. Henkilökunnan huomio on täysin niissä tärkeimmissä: äidissä ja vauvassa. Isän voinnilla ei niin suurta merkitystä. Ehkä hattuteline on huono ja kärjistetty sana kuvaamaan, miltä oloni synnytyksessä tuntui. Mutta sellaiselta oloni tuntui. En pystynyt tekemään mielestäni tarpeeksi. Vaimoni kokee roolini toisin. Hänelle oli varmasti tärkeää, että olin mukana.

Loppu hyvin kaikki hyvin. Haluan kiittää kokonaisuudessaan Lapin keskussairaalan henkilökuntaa, niiltä osin, kun saimme heidän hoivastaan ja huolenpidostaan nauttia. Olen ikuisesti kiitollinen kätilöille ja lääkäreille, jotka osallistuivat synnytykseen. Nimiä ja kasvoja en valitettavasti muista. Samoin vastasyntyneiden osaston henkilökunta saa varauksettoman kiitokseni ensimmäisten päivien tuesta uusille vanhemmille ja vauvan hyvinvoinnille. Nämä ihmiset tekevät äärettömän tärkeää työtä, äärettömän hyvin. Eikä heitä varmasti aina arvosteta riittävästi, ainakaan rahallisesti. Meille te olitte korvaamattomia.

Olemme nyt kotona ja elämme vauvakuplassa. Kaikki on toistaiseksi mennyt oikein hyvin. Isäkin on oppinut jo pukemaan pientä hiukan nopeammin, vaihtamaan vaippoja ja pesemään pyllyä. Poika pääosin syö ja nukkuu. Vaunuilemassakin on jo käyty. Opettelemme uutta elämää ja nautimme jokaisesta pojan äännähdyksestä, hymystä ja pienten jalkojen kipristelystä.

Poikamme on täydellinen. Hän on paljon enemmän kuin olisin koskaan voinut kuvitella. Enemmän kuin osiensa summa. 

Askeleita isyyteen blogi Instagram:issa
Askeleita isyyteen blogi Facebook:issa
Perhekupla: Perhekupla.fi

Kommentit

  1. Yritän tapailla sanoja, jotka yltäisivät juuri kuvailemasi tasolle. Tekstisi ja siitä välittyvä tunnelataus herkisti, vaikka varmasti osasyynä oli meidänkin tuleva koitoksemme sitten jossain vaiheessa.
    Olet varmasti ollut tärkeässä osassa vaimosi tukena ja ottamassa pientä vastaan.
    Ilon ja onnen hetkiä vauvakuplassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teksti on kuvaus siitä, mitä minä tunnen ja tunsin. Vaimoni on kokenut läsnäoloni juuri kuten sanoit: olen ollut elintärkeä ja ainutlaatuinen tuki hänelle synnytyksen hetkellä. Tulevan koitokseenne kannattaa lähteä avoimin mielin. Luottaa itseensä, toisiinsa ja ennen kaikkea hoitavaan henkilökuntaan. Kätilöt ovat ammattitaitoisia ja heitä kannattaa kuunnella ja luottaa siihen, että he tietävät, mitä on tapahtumassa. Isälle kärsivällisyyttä ja mielenrauhaa. Tiedän, että voi olla vaikeaa hetkittäin. Mutta arvokasta se kumppanin läsnäolo on vaikka se itsestä tuntuisikin riittämättömältä. Onnea teille ja kiitokset onnen toivotuksista.

      Poista
  2. Aikalailla samaistuttavaa tekstiä. Hyvä kuulla muidenkin miehien samankaltaisia kokemuksia..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmaan monella miehellä samansuuntaisia kokemuksia. Kyllähän siinä aika neuvoton on, kun ei oikein mihinkään voi vaikuttaa. Tuki ja läsnäolo ei itselle ehkä välity vaikka kumppani sen tärkeäksi kokeekin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ja pojan nimeksi tulee...

Ristiäiset takana - väsyneitä ja onnellisia