Hyppyjä tuntemattomaan ja elokuvaviisauksia

Sunnuntai-illan päätteeksi katsoimme yhdessä elokuvan Tähtiin kirjoitettu virhe (The Fault in Our Stars 2014, perustuu samannimiseen kirjaan). Tarina kertoo syöpää sairastavista nuorista, jotka rakastuvat. Tarina ei pääty onnellisesti ja "ilmastointihäiriöt" taisivat iskeä lopussa meihin molempiin

Elokuvan loppuviisaus kuului seuraavasti: "Tässä maailmassa itsensä satuttaminen on väistämätöntä, mutta voimme valita, kenen annamme satuttaa itseämme." Totta. Minäkin olen valintani tehnyt. Avannut itseni ensimmäistä kertaa kokonaan toiselle ihmiselle. Antanut toiselle ihmiselle mahdollisuuden satuttaa minua. Omien heikkouksien, pelkojen ja haaveiden paljastaminen toiselle altistaa kivulle. Toisen rakastaminen mahdollistaa menettämisen tuskan.

Minua ei silti pelota. Enää. Alussa pelotti. Matka seurustelun aloittamiseen oli kummallekin epävarmuuden täyttämää. Olimme löytäneet ihmisen, joka oli ainutlaatuinen. Välillämme oli vetovoimaa, jota ei pystynyt selittämään. Halusimme olla yhdessä. Kumpikaan ei silti uskaltanut sanoa, mitä oikeasti halusi. Saati tunnustaa, että pidimme toisistamme muutenkin kuin hyvinä ystävinä. Omien tunteiden ääneensanominen vaati molemmilta rohkeutta. Kykyä antautua toisen armoille. Uskallusta hypätä sen uskon varaan, että toisen tunteen olisivat samanlaiset. Hyppy tuntemattomaan on vaativa suoritus. Turvaverkkoa ei ole. Jos vastakaikua ei tule, kaikki muuttuu. Jo luotu ystävyys todennäköisesti kuihtuisi. Meidän kohdallamme käytännön arjestakin olisi voinut tulla vaikeaa. Mutta me hyppäsimme. Minäkin, vaikka en edes tiennyt osaavani heittäytyä virtaan ilman pelastusrengasta. Vaimonikin hyppäsi. Hän on rohkea ja vahva. Otimme riskin ja se kannatti. Kumpikin pyöräytti rulettipyörää. All in. Päävoitto.

Elokuva kosketti myös siksi, että siinä käsiteltiin yhtä pelkoani. Vaimoni sairastumista. Päässäni käy joskus ajatus, että jotenkin en olisi ansainnut nykyistä onneani. Että historiani vuoksi ansaitsen epäonnea ja jotakin tapahtuisi nyt, kun aurinko vihdoin paistaa ja varjot ovat väistyneet. Itseeni kohdistuvan epäonnen kestäisin paremmin. Kumppaniin kohdistuva epäonni tai sairaus olisi vaikea hyväksyä. Tiedän, että en kykene suojelemaan häntä kaikelta. Maailmankaikkeus on epäreilu. Sen olen oppinut. Elämässä pelataan arpapeliä joka päivä. Tietoisuus tästä on kipua, johon sitouduin.

Pysyn suurimman osan ajasta positiivisena. En varsinaisesti edes usko karmaan, enkä kohtaloon. Elämä on minulle huikeiden epätodennäköisyyksien sarja. Polku, jonka risteyksistä voi kääntyä satoihin eri suuntiin. Pyörivistä ovista voi poistua milloin vain ja seurauksena on uusia reittejä ja vaihtoehtoisia todellisuuksia. On jännittävää ajatella tiettyjen valintojen sattumanvaraisuutta ja  asioiden tapahtumisen todennäköisyyttä. Jos en olisi tehnyt näin tai tuo asia olisi tapahtunut toisin, mikä olisi lopputulos. Vallitsevalle tilanteelle on lottovoittoa pienempi todennäköisyys. Valintoja ja tekoja ennalta-arvaamattomassa järjestyksessä. Lukematon määrä mahdollisuuksia tehdä toisin. Silti me tapasimme, rakastuimme ja odotamme nyt vauvaa. Arpapeliä.

Uskon hyvien asioiden suurempaan esiintymistaajuuteen. Tiedän, että vaikeuksia tulee. Voitamme ne. Muistamme nauttia hyvistä hetkistä, koska elämään kuuluu vääjäämättömästi myös huonoja.

Valitsin, kenen annan satuttaa itseäni. Olen onnellinen valinnastani. Nyt. Ja kivun tullessa. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Unelmoi, usko, taistele, uskalla

Soturi ja hattuteline

Äitiyspakkaus 2018 - topit ja flopit