Saako jo onnitella?

Kyllä saa - oli molempien vastaus veljeni vaimon kysymykseen. Halaukset ja vilpittömät onnittelut raskaudesta. Tuntuu hyvältä, että lähipiiri elää mukana onnessamme. Vaikka olemme raskauden suhteen edelleen varovaisia niin aiheesta on silti kiva keskustella. Veljeni perheeseen kuuluu useampi lapsi ja touhua riittää. Kaikki ovat poikia, joten ennakoitavissa on aikamoista nujakointia teini-iässä. Olimme veljeni kanssa aikamoisia tappelupukareita pienempänä. Ja vähän isompanakin. Teini-iässä taisimme olla pahimmillaan, kun molempien itsepäinen luonne tuli periksiantamisen esteeksi. Ja kyllä me aikuisiälläkin otimme yhteen. Käsittääkseni viimeisin käsirysyksi yltynyt tappelumme on ollut vuonna 2008. Aikamiehinä. Sen jälkeen olemme rauhoittuneet. Tai voi olla, että lisääntynyt välimatka on viilentänyt tunteita.

Ei väleissämme silti mitään vikaa ole. Veljeni on minulle tärkeä ihminen. Olen yrittänyt olla läsnä hänen ja hänen perheensä elämässä niin hyvin kuin olen osannut. Lapsia en varmasti ole nähnyt tarpeeksi ja suhteeni heihin voisi olla läheisempikin. Pimeät vuoteni vaativat hintansa ja kun on käpertynyt itseensä, on vaikea antaa huomiota läheisilleen. Suhteeni veljenlapsiin oli yksi asia, jonka päätin muuttaa viime kesänä samalla, kun tein muitakin isoja päätöksiä elämässäni. Viime kesänä näimme jo useammin. Jälkikäteen mietittynä veljeni takapihalla vietetyt kesäiltapäivät tekivät minulle hyvää ja auttoivat ajatusteni järjestymistä. Emme me erosta ja muutoksista juurikaan puhuneet. Tai oikeastaan muustakaan tärkeästä. Mutta vietimme aikaa yhdessä perheen kesken. Sekin riittää joskus. Toisen ihmisen tuki ja hyväksyntä voi olla sanatonta. Läsnäoloa toisen rinnalla.

Puhuimme veljeni ja hänen vaimonsa kanssa heidän raskauksistaan ja miten asiat menivät. Kuulosti siltä, että kaikki oli mennyt pääosin hyvin. Mitään ei kuulemma kannattaisi suunnitella. Asiat menisivät kuitenkin omaa rataansa ja tiukoista ennakkosuunnitelmista olisi vain haittaa. Ensimmäinen synnytys oli ollut vaikein. Muut olivat menneet enemmän ja vähemmän omalla painollaan. Pieniä ongelmia oli ollut, mutta niistäkin oli selvitty säikähdyksellä. Synnystarinoiden kuuleminen oli kaksijakoista. Toisaalta teki hyvää kuulla, kuinka veljeni ja hänen vaimonsa olivat selvinneet kaikesta kunnialla ja tuloksena on joukko terveitä poikia. Toisaalta saimme muistutuksen, että matka on todella pitkä, ennen kuin olemme synnytysalissa viimeisen koitoksen edessä. Ja kuinka kaikki se olisi vasta alkua. Neuvolassa kerrottiin vertaistukiryhmästä, johon raskaana olevat voivat alueellamme osallistua. Luulen, että turvaudumme tässä suhteessa lähipiirimme äiteihin. Toisten kokemuksien kuuleminen varmasti tekee hyvää ja antaa näkökulmia lapsemme odotukseen.

IKEA:ssakin kävimme. Odotettua aamubrunssia ei ollutkaan tarjolla, mutta perinteiset lihapullat paikkasivat tilannetta. Mukaan ei tarttunut mitään isompaa ostettavaa. Pieniä tarvikkeita keittiöön ja kylpyhuoneeseen. Pinnasänkyä katselimme ja ketään tuttua ei juuri sillä hetkellä sattunut kävelemään ohitse. Ensimmäiset äitiysvaatteet saimme myös ostettua eilisellä reissulla. Vaimoni tuskastelee raskausmahansa kanssa jo tosissaan. Ja kyllä minun on myönnettävä, että vatsan peittely on jo melko vaikeaa. Eihän raskauden pitänyt näin alussa näkyä?! Kyllä se vain näkyy. Vaimoni on pienikokoinen ja kevyt, joten kasvanut vatsa ei anna armoa. Vaatteilla asiaa voi peittää enää pienen hetken, jos vatsa jatkaa kasvamistaan samaan tahtiin. Puhuimme jo, koska asiasta olisi hyvä keskustella työpaikalla esimiehen kanssa. Päätimme, että jos kaikki menee hyvin ensimmäiseen ultraan asti kuun lopulla, niin hän ottaa asian esille työpaikallaan. Silloin elämme raskausviikkoa 13. En tiedä pitääkö minun asiasta erikseen vielä työpaikalla kertoa. Sana kiertänee nopeasti.

Tämäkin raskauden täyttämä viikko meni lopulta nopeasti. Päivät näyttävät juoksevan aikamoista vauhtia eteenpäin ja ensi viikolla on edessä verikokeita ja muiden näytteiden toimitusta. Raskausoireet ovat pysyneet lievinä. Väsymystä on kyllä. Pitää vain malttaa levätä. Välillä tämä on Duracell-vaimolleni vaikeaa. Kuten eilen, kun keskeltä aloitetun jo moneen kertaan nähdyn elokuvan loppu piti väkisin nähdä. Annoin periksi.

Ja vielä vatsasta. Se on viehättävä. Herkistyin, kun näin vaimoni uudessa raskausmekossa. Kaunis nainen. Kaunein.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Unelmoi, usko, taistele, uskalla

Soturi ja hattuteline

Äitiyspakkaus 2018 - topit ja flopit