Sydänääniä ja mustetahroja

Olen kuullut vauvamme sydämen lyövän. Sykähdyttävä kokemus. Kuulin äänen, vaikka omakin sydämeni taisi laukata aika kovaa. En ole helposti jännittävää sorttia. Harva tilanne saa sykkeeni koholle. Ensimmäinen ultratutkimus oli sellainen. Istuin pimeässä tutkimushuoneessa ja katselin pieneltä kuvaruudulta vauvaamme. Ja kuulin ensimmäiset sydänäänet. Silmät taisivat kostua. Onneksi oli pimeää.

En osaa suhtautua omiin kyyneliini aikuismaisesti. En itke julkisesti. Vaimoni seurassa valitan "ilmastointihäiriöitä" nykyään melko usein. Ilmeisesti ikkunoiden veto saa silmäni vesistelemään. Esimerkiksi SuomiLoven aikana. Kummallinen ilmiö. Ja uusi. Vietin aikuiselämästäni suuren osan itkemättä lainkaan. Olin perheeni peruskivi, särkymätön, surua ja kyyneliä hylkivä kallio. Se oli roolini ja on edelleen. Uskon sen auttaneen muita perheenjäseniä heidän surunsa hetkellä. Minulle se ei välttämättä ole tehnyt hyvää. (Avo)vaimoni seurassa olen uskaltanut herkistyä. Olen jopa kerran itkenyt kunnolla. Ohjelma oli sillä kertaa Vain Elämää. Musiikilla on liikuttava voima.

Tunne-elämäni on avautunut samaa myötä, kun olen purkanut sisäisiä muurejani ja se on uuden parisuhteeni ansiota. Luotan vaimooni. Uskallan näyttää tunteeni ja paljastaa, että en ole haavoittumaton. Minulla on arpia, samoin vaimollani. Osat arvista ovat samankaltaisia. Se oli yksi tekijä, joka veti meitä yhteen. Yhteiset kokemukset, pettymykset, pelot ja vanhat haavat.

Olen  viimein hyväksynyt sen  tosiasian, että minun ei tarvitse olla aina aallonmurtaja, joka kestää ympärillä vellovien surujen ristiaallokkoa. Välillä voi murtua. Se todella puhdistaa. Vaimoni on tässäkin suhteessa kaltaiseni. Hän on tottunut pärjäämään yksin. Kestämään. Monella tapaa hän on vahvempi kuin minä. Rohkea tekemään isoja päätöksiä. Kuuntelemaan sydäntään. Hento nainen, joka on sisältä graniittia. Hänenkin on pitänyt opetella, että aina ei tarvitse mennä eturivissä myrskyyn. Välillä voi antaa minun kulkea edellä ja levätä suojassa. Muurit ovat laskeneet. Pikkuhiljaa.

Ensimmäinen ultra oli ylimääräinen. Sillä selvitettiin vauvan ikää, koska emme olleet aivan varmoja, milloin vauva olisi saanut alkunsa. Tutkimuksen ajankohta oli juuri ennen joulua. Menimme paikalliseen terveyskeskukseen aamulla ennen työpäivää. Jännittyneissä tunnelmissa. Asian jännittävyyttä lisäsi se, että emme halunneet törmätä sattumalta tuttuihin terveyskeskuksen aulassa. Raskaus olisi varmaan paljastunut. Tuttuja ei näkynyt ja pääsimme tutkimukseen. Hoitaja kysyi vaimoltani onko ollut raskausoireita. Pyörittelin takana silmiäni. Ilmeisesti jotain on ollut kuului hoitajan toteamus.

Tutkimushuoneen monitorien kuvanlaatu ei ollut ihan HD-tasoa. Tutkimuksen edetessä hoitaja jahtasi kohdusta jotakin ja sanoi välillä vauvan olevan kuvassa. En ihan erottanut missä. Tilanne muistutti klassista mustetahratestiä. Vasta sydänäänien kuuluminen konkretisoi uuden elämän olemassaolon. Sydän löi nopeaa. Niin minunkin. Hoitaja pystyi myös mittaamaan alkion. Se oli hieman vajaa 1,5cm pitkä. Todella pieni. Alku. Raskausviikoksi määriteltiin viikko 8. Olimme olleet oikeassa ajankohdan määrityksessä. Lasketuksi ajaksi merkittiin 7.8. Tämä tarkentuisi varsinaisessa ensimmäisessä ultrassa. Elokuulla jos kaikki menisi hyvin. Kesälomien jälkeen. Sopii hyvin.

Ultratutkimus konkretisoi vauvan tulemisen. Mutta matkaa riittää. Niin pienestä ponnistaminen vaatii sarjan ihmeitä. Toivottavasti onni on puolellamme. Seuraavaksi edessä on ensimmäinen neuvolakäynti. Sitä varten täytimme jo esitietolomaketta. Raskausajan vitamiinit hankittiin jo aikaisemmin, check. Neuvolalomakkeessa kyseltiin myös isän tietoja. Sain osallistua. Paperilla olemme optimaalinen pari. Ei riskitekijöitä. Se on vain paperia. Tosielämästä ei koskaan tiedä.

Edessä olisi viikonloppu. Paluu töihin joulun jälkeen ei ollut kovinkaan duurivoittoinen. Onneksi on lauantai, kirpputorikierros ja lounasyllätys. Kaikki ei vielä pyöri raskauden ja odotuksen ympärillä.

Katselin lopettaessani naapuripöydässä istuvaa äitiä ja vauvaa. Hymyilin. Pyörii sittenkin.


Kommentit

  1. Oi, kuinka kaunis kirjoitus rakkaudesta, herkkyydestä, kasvusta ja raskauden vaikutuksista tunteisiin. Hienoa, että olette oppineet luottamaan toisiinne ja tunteet saavat näkyä.
    Onpa hienoa, että olette saaneet kuulla sydämenkin sykkeen. Me emme vieläkään np-ultrassa, mutta vauvan (miksi häntä sitten eri raskausvauheessa virallisesti sitten kutsutaankaan) näkeminen jo konkretisoi tilannetta molemmille.
    Tästä kuvailemastasi tilanteesta on toki kulunut jo tovi ja olette edenneet jo hyvän matkaa. Kaikkea hyvää teille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Paljon on tässä matkan varrella opittu. Ja itselle viime vuosi on ollut erittäin opettavainen. Toivon hyvää matkaa sinnepäin!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Unelmoi, usko, taistele, uskalla

Äitiyspakkaus 2018 - topit ja flopit

Ai että, miten kallis syöttötuoli??