Aikuisrippikoulu - itsetutkiskelun paikka


Menen huomenna aikuisrippikouluun. Ensimmäiseen varsinaiseen "kouluistuntoon". Pari viikkoa sitten kävin kirkkoherranvirastossa sopimassa käytännön asioista ja aikatauluista. Minä en siis kuulu kirkkoon. En ole koskaan kuulunut. Eikä minua ole kastettu. Vanhempani eivät ainakaan minun syntyessäni ole kirkon jäsenistöä olleet. Uskonnon opetuksessa olin ala-asteen ylemmille luokille asti, kunnes veljeni suulaan suun ansiosta emme enää uskontotunneilla käyneet. Kävimme kyllä seurankuntakerhossa. Asia ei sen jälkeen ole ollut ajankohtainen ennen kuin vauva ilmoitteli saapumisestaan. 

Kyllä me kirkkoon kuulumisesta keskustelimme vaimoni kanssa jo seurustelumme alkajaisiksi. Mutta ehkä ei samalla vakavuudella. Lähinnä kevyesti kirkkohäitä "suunnitellessa". Eli hyväntahtoisesti naureskellen, minkälaiset nämä toisen kierroksen häät voisivat olla. Minähän haluaisin kerrankin nähdä morsiamen oikeassa hääpuvussa ja odotella alttarilla sydän pakahtuen hänen saapumistaan. Vaimoni on tämän jo kerran kokenut. Epäreilua. Eikö vain. Minusta ainakin. 

Vaimoni siis kuuluu kirkkoon ja hänen suvussaan uskonnolla on keskeisempi asema kuin omassani. Tätä taustaa vasten aloin työstämään ajatusta kirkkoon liittymisestä. Lopullisen päätöksen tein kun vauva ilmoitteli itsestään ja selvisimme alkua pidemmälle odotuksessa. Kypsyttelin päätöstä ihan itsenäisesti ja kaikessa rauhassa. Vaimoni ei tässä asiassa minua painostanut. Eikä olisi voinutkaan. Olen vähän vaikeasti johdateltavissa tällaisissa asioissa. 

Kirkkoon liittyminen ei minulle ollut kovinkaan helppo päätös. Maailmankatsomustani vastaan uskominen johonkin korkeampaan voimaan ei sinänsä sodi. Kukin käyttäköön tässä maailmassa selviytyäkseen niitä keinoja ja kuin haluaa. Uskonto ei varmasti ole tässä tapauksessa pahin vaihtoehto. Olen itse käyttänyt huonompiakin tapoja selviytyäkseni mielen synkistä hetkistä. Yleensä nämä keinot ovat vain pahentaneet tilannetta. Minulla on kuitenkin ollut vaikeuksia hyväksyä kirkon näkökantoja mm. tasa-arvoon liittyen. Tästä syystä aprikoin pitkään tulisiko minun liittyä kirkkoon vai ei. Uskolle kirkkoon kuuluminen ei ole välttämättömyys. Mutta. Kirkoon liittyminen on edellytyksenä tietyille asioille ja lapsen tullessa hänet kastetaan äitinsä mukaisesti seurakunnan jäseneksi. Tätä taustaa vasten päädyin siihen, että haluaisin myös tässä suhteessa perheemme olevan yhtenäinen. Samalla kerron tällä teolla vaimolleni, että hän on minulle tärkeä. Tai siis ME olemme minulle tärkeitä. 

Aikuisrippikoulun käymiseen kuuluu 20 tuntia keskustelua papin kanssa. Valitsin papin seurakunnan sivuilta asuinalueemme perusteella. Ensimmäisellä käynnillä keskustelimme kirkkoon liittymiseni syistä ja taustastani. Kerroin avoimesti, että minulle usko on jokaisen henkilökohtainen selviytymistapa ja sellaisena se ennen kaikkea pitäisi nähdä. Kerroin myös ongelmistani tiettyjen kirkon näkemyksien ja tapojen kanssa. Näistä tulemme varmasti keskustelemaan enemmänkin, kun rippikoulu etenee. Mutta mikään kirjekurssi rippikoulu ei ole. Kesällä pitäisi olla valmista. Sitten edessä on kaste ja konfirmaatio. Kyllä. Koko rahalla. Pidän varmasti myös rippijuhlatkin ja otan kuvatkin. Tämä nimittäin ei tapahdu kuin kerran. Kummitkin pitäisi hommata. Olen jo tavallaan kummisedän suostumuksen saanut. Eli kyllä tässä tosissaan ollaan. 

Ensimmäisen käynnin jälkeen olo oli hieman sekava. Sain "läksyksi" kymmenen käskyä ja nimenomaan tarkoitus on pohtia niiden merkitystä. Itsetutkiskelua. Sitä tämä rippikoulu on minulle. Hyvä mahdollisuus haastaa itseään ajattelemaan asioita vähän eri tavalla kuin ennen. Luulen, että tämäkin matka tekee minulle hyvää. Ja kuten sanoin, tärkeintä on se, että lapsi saa syntyä tässäkin suhteessa yhtenäiseen perheeseen. 

Ehkä usko jossakin vaiheessa on minullekin tapa järjestää sisäistä maailmaani. Kukaties. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Unelmoi, usko, taistele, uskalla

Ja pojan nimeksi tulee...

Soturi ja hattuteline