Isän raskausoireet - onko niitä?

Vaimoni raskausoireista olen jo kirjoittanut. Niihin kuului alkuraskaudessa väsymys, huonovointisuus, lisääntynyt ruokahalu ja hienoinen mielialojen vaihtelu. Oireet tähän mennessä ovat olleet vähäisiä (väsymystä lukuunottamatta). Vatsan kasvu ei mielestäni ole oire. Minusta se on erittäin viehättävää. Vaimoni voi olla toista mieltä varsinkin, kun kehittyminen etenee. Tänään vaivaksi ilmaantui myös paha olo, joka toivottavasti on vain ohimenevää. Toki kaikki hysteriamittarini ovat jo punaisella, mutta lääkäriin soitellaan vasta huomenissa. Aamuisesta olo on kyllä parantunut, mutta ruoka ei oikein maistu ja olo on jotenkin etova. Voihan tämäkin olla vain raskauteen kuuluvaa vaihtelua. Paha sanoa, kun mitään käsikirjaa tähänkään ei luontoäidiltä löydy.

Niin ne minun raskausoireeni. Stressitasot ovat tietysti kohonneet, kun huolehdin, mitä vaimoni milloinkin syö (muistatteko sellerin?). Sen lisäksi painoni on varmasti kasvanut muutamalla kilolla. Tätä nyt ei varsinaisesti voi pistää raskauden piikkiin vaan pikemminkin kyse on minulle luontaisesta taipumuksesta. Jojoilen hieman painoni kanssa. Mutta olen lisännyt taas liikuntaa ja vähentänyt herkkujen syömistä ja luulen että vaatekokoni ei tällä kertaa kasva nykyisestä. Osaksi tietenkin vaimoni lisääntynyt ruokahalu vaikuttaa myös siihen, että ruokaa menee myös minun vatsaani enemmän. Mutta annoskoot ratkaisevat, ei syöntitiheys. Isäkiloja en suostu keräämään. Historiassani on yksi isompi laihdutusprojekti (-30kg) enkä halua moiseen enää.

Muihin raskausoireisiini voisi lukea myös tarpeen tietää raskaudesta kaikki mahdollinen. Tämä on varmaan tapa kontrolloida ilmiötä, jota ei ole tehty kontrolloitavaksi. Vatsassa kasvava Leijona on minun huolenpitoni ulottumattomissa niin kauan kuin synnytys on onnistuneesti takana. Siihen asti olemme suurelta osin luontoäidin vakailla, mutta vaikutuksilta vapailla hartioilla. Luonto ottaa ja antaa. Tämä ei tietenkään minulle niin vain sovi. Olen järki-ihminen. Usein väärässä. Joten lievitän tuskaa insinöörimäisellä metodilla. Hankin tietoa ja sovellan sitä käytäntöön. Väitän jo tietäväni jonkin verran raskaudesta, odottamisesta, oireista, riskeistä, tulevasta, menneestä, varusteista, synnytyksestä, ruoka-aineista ja kaikesta muusta. Tietolähteinä ovat toimineet virallisemmat kanavat ja epävirallisemmat blogit ja keskustelupalstat. Jälkimmäisten suhteen olen kuitenkin varovainen. Kokemusperäinen tieto on kokemusperäistä tietoa ja värittyy aina suhteessa henkilöihin. Mutta kyllä keskustelut ja blogit suuntaviivoja antavat. Ja varsinkin blogeista on ollut kiinnostava lukea eri näkökulmista kirjoitettuja tekstejä. Tieto kyllä lisää tuskaa. Sen olen huomannut.

Ja kyllä minä herkistynkin enemmän kuin ennen. Vaikka herkistymiseni lisääntyi seurustelumme alkamisen myötä ja avoimuuden kautta, olen huomannut, että sitä tapahtuu nykyisellään enemmän. Raskaus on minulle iso asia. Ja vaikka olen varovainen tulevaisuuden maalailussa, mietin usein, miten hienoa lapsen saaminen olisi. Ja mitä kaikkea se minulle, meille ja perheellemme antaisi. Lapsi on ankkuri. Tai sanotaan, että vaimoni on ankkuri. Minut elämän peruskallioon sitova voima, jonka avulla kestän laivaani keinuttavaa ristiaallokkoa. Lapsi on ketju. Minut kauniseen ankkuriini ainiaaksi sitova yhteys, joka varmistaa paikalla pysymisen ja valaa minuun uskoa tulevaisuudesta. Yhteisistä vuosista. Tämä ketju tuo myös mukanaan vastuun. Vastuun siitä, että olen paikalla, kun ketjuni kasvaa ja vanhee omaksi itsenäiseksi yksilöksi. Minulla on vastuu itsestäni, ankkuristani ja ketjusta. Tämän vastuun olen valmis kantamaan ja tekemään kaikkeni sen eteen, että ankkurini ja ketjuni minua vuosien jälkeenkin paikalla pitävät.

Minun laivani on satamassa, enkä aio sitä enää valtamerelle lähettää. Ankkurini (ja kohta) ketjuni ovat minut laituriin rauhoittaneet.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Unelmoi, usko, taistele, uskalla

Äitiyspakkaus 2018 - topit ja flopit

Ai että, miten kallis syöttötuoli??