Terveellisten elämäntapojen ja mielihalujen ristitulessa




Taas on yksi etappi suoritettuna. Eilen olimme jälleen neuvolassa. Tällä kertaa asiaankuuluvassa lääkärintarkastuksessa. Kapteeni Simba ei ollut edelleenkään itsestään ilmoitellut. Toistuvista keskustelunavauksistani ja hellistä herättelyistäni huolimatta. Vatsalle jutustelu on mukavaa, mutta turhauttavaa, koska tässä vaiheessa raskautta mahan  kanssa käyty vuorovaikutus ei vielä dialogiksi yllä. Tietysti mielikuvituskin rupeaa laukkaamaan hiljaisuuden kestäessä. Näistä lähtökohdista oli oikeastaan tervetullutta suunnata tuttuun neuvolaan tarkistamaan tilanne.

Lääkärin tapasimme eilen ensimmäistä kertaa. Suurinpiirtein minun ikäiseni naishenkilö. Emme ole muuten tainneet raskauden osalta tavata yhtään miespuolista terveydenhuollon ammattilaista. Mistäköhän tämä kertoo? Lääkärimme oli ystävällinen ja ammattitaitoisen oloinen. Käynnillä kyseltiin yleisesti vointia sekä äidin että isän. Ja huolenaiheita, joita tällä kertaa ei ollut (selleri on vieläkin pannassa). Ja tietysti kuunneltiin sydänääniä!

Sydänäänien etsimiseen kulunut minuutti oli kyllä yksi pisimmistä elämässäni. Mutta sieltä ne viimein putkahtivat kuuluviin. Kapteeni on vain niin liikkuvaista sorttia, että salakuuntelulaitteistolla paikantaminen on hankalaa. Mutta kyllä helpotti kuulla, että mahassa ollaan kotona ja kaikki päällisin puolin ok. Syke oli sama kuin viimeksi (tytön syketaajuus) ja vaikutti virkeältä tapaukselta. Vauvan liikkeiden tuntemisesta keskusteltiin ja lääkärin mukaan hän oli tuntenut liikkeitä ääniä kuunnellessaan. Minä en ole tuntenut mitään. Eikä vaimonikaan, vaikka kuunteluharjoituksia tehdään joka ilta ennen nukkumaanmenoa.

Mutta hyvällä mielellä, oikeastaan todella iloisella mielellä lähdimme neuvolasta. Työpäiväänkin sai toisenlaista intoa, kun aamu alkoi piristävällä tuokiolla. Tosin tällä kertaa mittauksia ei tehty, joten en saanut lisätä sovellukseni datapankkiin mitään. No seuraavaan neuvolaan asti odotellaan. Tärkeintä oli kuitenkin se, että saimme käydä yhdessä läpi raskauden etenemistä ja saada vakuutusta sille, että kaikki on hyvin. Mahaäänien metsätystä jatkoin illalla yhdessä vaimoni kanssa ja ehkä sieltä tosiaan jotain tuntemuksia saadaan. Minä kuulin sellaista molsketta, mutta epäilen vatsassa pyörineen Saarioisten mikropitsan.

Niin Saarioisten mikropitsa. Meetvurstipitsa. Tuo opiskeluaikojen einesklassikko, joka kaikkien tarinoissa oli ennen parempi. Isompi. Jotkut nauttivat tämän herkun jopa kylmänä. Veljeni nauttimistapa oli syödä kyseinen pitsa ja maksalaatikko samalta lautaselta. Pitsa ikäänkuin taivutettiin maksalaatikon päälle. En ole aivan varma tämän herkkucombon ravintoainemääristä tai -jakaumasta.  Syy siihen, miksi moinen klassikkoruoka oli löytänyt tiensä vaimoni vatsaan, on raskaudessa. Se tuottaa lähes ylitsepääsemättömiä mielitekoja ja ilmeisesti ne vaimoni kohdalla suuntautuvat eineksiin. Joita hän siis normaalitilanteessa välttää kaikin keinoin. Minä olin varustautunut iltaan vihersmoothien merkeissä. Valittuni kuitenkin ilmestyi kauppareissulta mukanaan edellä kuvattu herkku. Kivasti nämä ruokaspektrin vastakkaisissa päissä sijaitsevat kokonaisuudet toisiaan lopulta täydensivät. Itseasiassa söin puolikkaan tuosta poikamiesaikojen lohturuuasta vielä tänään töissä. Ja, kun oikein muistelen, niin kinkkuversio taitaa odottaa syömistään jääkaapissa kotona.

Raskaus tuo haasteita terveelliselle ruokailulle. Sekä äidin että isän. Olen jo monesti todennut, että isäkilojen kertymiseen on varmasti osatekijänä ns. sympatiasyöminen. Vaikea olla itse ottamatta, kun toiselle niin hyvin maistuu. Oikeastihan kyse on itsekurin puuttumisesta omalla kohdallani. Hyvä ruoka nyt vain maistuu. Ja herkut. Vaimoni saa mielestäni syödä, kun siltä tuntuu. Kilot karisevat kyllä. Eikä niitä nyt valtavasti ole vielä kertynytkään. Ja pääasiassa syömme terveellistä ja monipuolista ruokaa. Välillä sitä täydentävät mielihaluista johtuvat einekset tai herkut. Vapauksia pitää olla.

Vietämme tänään kuukausipäivää. Kyllä. Minä lasken edelleen seurustelukuukausia. Ja ostan kortin, jonka salakuljetan paikoilleen juhlapäivän aamuna. Kiva yllättää kumppani kortilla ja pienellä suklaapatukalla. Olen kiitollinen niistä kuukausista, mitkä olemme saaneet viettää yhdessä. Tuntuu, että raskauden myötä arvostaa entistä enemmän sitä matkaa, jonka olemme yhdessä kulkeneet. Kuukausia on mennyt vähän, mutta olemme kokeneet paljon. Ja paljon on vielä edessä yhteistä matkaa. Onneksi suunta ja päämäärä ovat samat. Olen viimeaikoina huomannut ikävöiväni vaimoa työpäivän aikana. Emme samasta työpaikasta huolimatta juurikaa näe toisiamme. Hyvä niin, koska ikävän tunteesta on muodostunut positiivinen. Toisen läsnäoloa kaipaa ja odottaa.

Illalla asetan taas käteni ja korvani vaimoni vatsalle ja yritän kuulostella Kapteenin viestejä. Jokohan tänään?

Askeleita isyyteen -blogi Instagram:issa

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Unelmoi, usko, taistele, uskalla

Äitiyspakkaus 2018 - topit ja flopit

Ai että, miten kallis syöttötuoli??