Tuulettelua mahassa

Eilinen oli meille iso päivä. Odotettu (ja pelätty) NT-ultra oli käsillä. Työpäivän päätteeksi suuntana oli keskussairaala. Olimme odottaneet tätä hetkeä siitä hetkestä asti, kun ennen joulua kuulimme pikkuisen sydänäänet ensimmäisen kerran. Olisiko mahassa ketään?! Raskausoireita oli ollut ja vatsa oli kasvanut, mutta maha-asukki ei itsestään mitään numeroa pitänyt. Minä kyttäsin raskaussovelluksien laskureita aika maanisesti. Ensimmäisen kolmanneksen ohittaminen ehkä hiukan huojentaisi pelkojani. Ja ultrassa nähtäisiin jo enemmän kuin pelkkä mustetahra.

Keskussairaalaan tultaessa olimme jo jännityksestä kireänä. Matkaväsymys ja jännitys taisivat venyttää kummankin pinnaa ja pienimuotoista riitaa oli jo odotushuoneessa ilmassa. Kun jännittää niin jännittää. Kumpikin oireilee tavallaan. Tosin pieni riidan poikanen suli nauruksi ja kätilön kutsuessa meidät ultraushuoneeseen kireys oli poistunut. Mutta kyllä jännitti. Kätilö jakoi istuinpaikkoja ja mieheen ei juuri tällä reissulla huomiota kiinnitetty. Pääosassa oli vaimoni vointi ja maha-asukkaan katselu.

Alkutietojen ja -valmistelujen jälkeen ultrauskone vatsan päälle ja... Minä en uskaltanut edes alkuun kuvaruutua katsoa. Katselin pitkin seiniä. Syke oli koholla ja kädet hikosivat. Mutta kun sain pääni ruutuun käännettyä näin saman, mitä vaimoni jo hymyssä suin tuijotti. Pienen ihmisen alun. Vauvan piirteet erottuivat selvästi kuvasta. Touhukas kaveri venytteli jalkojaan, käsiään, imi peukaloa, kääntyili edestakaisin. Taisin itkeä. Silmät kastuivat. Kastuvat vieläkin, kun mietin hetkeä jolloin näin lapsemme hahmon ensimmäisen kerran. Itku vaihtui nauruksi, kun vauva kääntyi suoraan päin "kameraa" ja tuuletti. Hah mikä veijari. Isäänsä tullut, aina framilla. Linssilude. Liikkuminen oli vilkasta ja nauroimme vauvan villiä liikehdintää. En ole koskaan tajunnut, että näin varhaisesssa vaiheessa vauva näyttää jo aivan valmiilta ihmisen alulta.

Kätilö metsästi niskan kuvaa aikansa ja viimein mittaustulos saatiin. Se oli normaali. Vauvan iäksi määritettiin 13+6 eli viisi päivää enemmän kuin olimme ounastelleet. Aloitusajankohta ei täsmännytkään siihen, mitä olimme luulleet. Paikkakin vaihtuu... Laskettu aika olisi 2.8. Sopisi oikein hyvin. Leijona. Saimme hienon kuvauksen vauvan kehityksestä ja kehittyneistä ruumiinosista ja selostusta, mitä kulloinkin tapahtui. Kädet ja jalat erottuivat selvästi jopa sormet ja varpaat. Kaikki näytti olevan hyvin. Huokasin melko syvään. Vauva oli ottanut askeleen eteenpäin ja olimme huomaamatta siirtyneet raskauden toiselle kolmannekselle. Raskaussovellus hyppäsi 35% odotetun 33% sijasta. Seuraava ultra olisi noin kuukauden kuluttua. Silloin olisimme jo pitkällä. Neuvolan lääkäri olisi vuorossa parin viikon päästä. Projekti siis etenee.

Raskausoireet ovat helpottaneet. Väsymystä on vielä havaittavissa. Vaimoni paino on nyt noussut 3 kiloa. Ruoka maistuu. Hyvä niin. Vauva tarvinnee ravintoa omaan kasvupyrähdykseen. Olen yrittänyt puhua riittävän levon puolesta, mutta se on edelleen vaimolleni vaikeaa. Touhuta pitää. Ymmärrän kyllä. Luonnonvoimaa ei niin vain kesytetä. Itselleen vain täytyy nyt olla armollinen. Ja ehkä huolehdin asian suhteen vähän liikaakin. Näkemyksien välissä on todennäköisesti se kultainen levon keskitie.

Katson useasti vaimoani ja mietin, miten kaikki on asettumassa oikeaan asentoon. Me kolme. Muutaman kuukauden päästä vauva on luonamme, jos kaikki menee kuten pitääkin. En malttaisi odottaa. Olen onnellinen. Katson vaimoani vieressäni selailemassa puhelinta ja mietin, että on aika mennä nukkumaan. Yhdessä.

Mahassa vauvaa varmaan tuulettaa ajatukselle. Leijona. Meistä. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ai että, miten kallis syöttötuoli??

Mahassa möyrii pieni Kapteeni-poika!

Äitiyspakkaus 2018 - topit ja flopit