Pelkojen analyysia - huomenna rakenneultra



Huomenna se sitten koittaa. Rakenneultra. Voin rehellisesti sanoa, että kovasti jännittää kyseinen tutkimus. Sen kyllä tiedän, että vatsassa ollaan kovastikin hereillä. Pyörimistä, kumautuksia ja muita merkkejä vatsasta tulee tasaiseen tahtiin. Varsin vauhdikasta on ollut meno viime päivinä. Näin ilmeisesti kuuluu ollakin, jos eri lähteistä saatavaan tietoon on uskominen. Mutta liikkeet eivät tietysti kerro kaikkea. Vatsan sisälle ei omin konstein näe, eikä Kapteenilta voi tiedustella vointia tai onko kaikki kunnossa. Ainoa keino katsella odotuksen kohteena olevaa vauvaa ovat ultratutkimukset. Näissäkin näkymä on kuin omalaatuisen kaukoputken kanssa katselisi. Olen moneen kertaan kirjoittanut, että nämä ultraukset ovat minulle vaikeita tilanteita. Toisaalta tuntuu hyvältä nähdä Kapteeni, toisaalta pelottaa se, onko kaikki hyvin ja näkyykö jotain, mitä ei toivoisi näkevänsä.

Olemme olleet ultratutkimuksissa jo kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla kuunneltiin silmät kostuen pienestä mustetahrasta kuuluneita sydänääniä. Toisella kerralla menimme stressaantuneina NT-ultraan, jossa ainakin tuleva isä katseli vatsassa heiluttavaa Kapteenia kostunein silmin. Äiti taisi naureskella tutkimuskohteen vinhalle pyöriskelylle. Molemmat ultraukset ovat jääneet kokemuksina positiivisesti mieleen. Mutta etukäteen tilanteet ovat kyllä olleet ahdistavia. Mielessä on juossut kaikenlaisia ajatuksia, joita tutkimukset ovat sitten ainakin hetkeksi rauhoittaneet. Rakenneultrassa tarkastellaan tarkemmalla tasolla rakenteellista kehittymistä ja saadaan joitakin vastauksia siitä, miltä Kapteenin kehitys vaikuttaa. Kaikkiin ultratutkimuksiin on liittynyt paljon jännitystä, ahdistusta, pelkoja, toiveita ja tähän asti myös suuria helpotuksen tunteita. Saman voisi laajentaa myös koko raskauteen. Ainakin minulla erilaiset pelot ovat olleet läsnä raskauden alkuhetkistä lähtien. 

Mitä minä pelkään? No lähes kaikkea sellaista, mihin en voi itse vaikuttaa raskaudessa. Eli en mihinkään. Kapteeni kelluskelee vaimoni vatsassa toimivaltani ulottumattomissa. Oikeastaan kaikki kehitysaskeleet taitavat olla jo häneen koodattuna ja voimme vain odottaa, mitä tuleman pitää. Sitten on tietenkin luonnon ennakoimattomuus ja siitä syntyvät pelot. Eniten pelkään sitä, että meillä ei kohta olisikaan vauvaa. Se pelko kouraisee välillä todelta syvältä. Tulevassa rakenneultrassa pelot liittyvät mahdollisiin vakaviin kehityshäiriöihin. Olemme vaimoni kanssa monesti puhuneet kehityshäiriöiden riskistä ja mahdollisen erityislapsen tarpeista ja omista kyvyistämme vastata niihin. Kaikkeen olemme valmiita, mutta tietysti nämä ajatukset täytyy käydä läpi. Kasvuprosessi vaatii, että asiasta puhutaan ja pohditaan itsekseen. Mielestäni tässäkin olemme löytäneet ne yhteiset linjat. Emmekä ole ainoita, jotka näitä ajatuksia läpikäyvät. Tätä epävarmuutta käyvät läpi varmasti kaikki lastaodottavat. Eikä tähän epävarmuuteen saa täydellistä vastausta oikeastaan millään tutkimuksella. Todennäköisyyksiä. Siinä kaikki.

Pelko. Se on raskaudessa läsnä. Käsinkosketeltavissa. Ainakin minulla. Enkä väitä, että raskautta leimaisi ainainen pelon tunne. Päinvastoin. Olen vilpittömän innostunut Kapteenista ja tähän astisesta raskauden mukanaan tuomista muutoksista arkeemme. Olen saanut tuntea pieniä kumautuksia ja "käydä keskustelua" Kapteenin kanssa vaimoni vatsanahan läpi. Ihastellut vaimossani tapahtuneita fyysisiä muutoksia. Olemme nauraneet yhdessä vaimoni kasvaneelle ruokahalulle. Rakentaneet yhteistä kotipesää erilaisilla hankinnoilla, joiden ympärillä on riittänyt ihmeteltävää. Ihanaa aikaa. Kokemuksia, joita en koskaan arvannut kokevani. Mutta myös niitä pelkoja, jotka varmasti pohjimmiltaan kumpuavat hallinnan puutteesta. Raskautta ei voi hallita. Sitä ei voi ohjata. Se tapahtuu. Ja tässä tapahtumassa me vaimoni kanssa olemme mukana. Nousimme vuoristoradan kyytiin ja nyt täytyy nauttia mutkaisesta matkasta sen, minkä vatsankouraisuilta pystyy. Rattia voi vääntää, mutta kulkusuuntaan se ei vaikuta.

Olen etsinyt paljon tietoa raskaudesta. Kirjoista, internetistä ja blogeista. Ja voin sanoa, että isän näkökulma ei hirveästi korostu näissä tietolähteissä. Aihetta kyllä käsitellään, mutta usein näkökulma on humoristinen, valistava, alentuva tai julistava. Kauhean syvällistä pohdintaa isyydestä ei ole vielä tullut vastaan. Tämä voi olla kyllä omaa osaamattomuutta, ehkä en ole osannut etsiä oikeista paikoista. Tai sitten on niin, että näkökulma on harvinaisempi. En allekirjoita sitä, että isät jäävät jotenkin paitsioon raskauden erilaisissa vaiheissa yhteiskunnan puolelta. Päinvastoin. Ainakin minua on huomioitu paljonkin. Olen mm. neuvolassa saanut esittää kysymyksiä ja huomioita ja osallistua. Minulta on mitattu esimerkiksi verenpainetta ihan vain osallistumisen vuoksi. Mutta yleisessä keskustelussa en raskauden käsittelyä isien toimesta ole hirveästi nähnyt. Facebookissa olevat odottajien ryhmät on pääosin suunnattu naisille. Varmasti tahatonta. Vai onko? Ehkä isillä ei ole tarvetta käsitellä tulevaa isyyttään samalla tavalla. Ei ole tarvetta jakaa kokemuksia tai saada vertaistukea. Tai hehkuttaa. Soisin, että isätkin heittäytyisivät avoimuuteen enemmän. Varmasti ylläkuvattuja asioita käyvät läpi monet muutkin tulevat isät. Ja toivoisin, että se isien äänikin kuuluisi. Myös vakavammilla äänenpainoilla.

Pelkojen kanssa on elettävä. Liittyivät ne sitten raskauteen tai mihin tahansa. Niiden kohtaaminen vaatii rohkeutta ja luopumista ainaisesta hallinnan tarpeesta. Pelot opettavat. Niiden toisella puolella on kokemuksia, jotka rikastuttavat elämäämme. Olen itse opetellut tätä. Kohdannut pelkojani. Määrätietoisesti. Yleensä itsensä ja pelkojen voittaminen on palkinnut moninkertaisesti. Ja näin aion tehdä huomennakin. Menemme rakenneultraan yhdessä. Kumpaakin varmasti jännittää ja pelottaa. Mutta yhdessä tuemme toisiamme. Elämä tuokoon mitä tuo.

Pelot kuuluvat elämään. Minäkin olen juossut pakoon pitkän aikaa. Ennen kuin päätin kääntyä tulta päin.






Kommentit

  1. Hienoa pohdiskelua. Uskon, että moni isä samaistuu ajatuksiisi noista peloista. Ne ovat niin inhimillisiä tunteita. Muistan oman mieheni pelot. Puhuimme niistä pitkään saunanlauteilla. Pelotti minuakin, mutta jotenkin lievemmin. Johtuiko ehkä siitä, että tunsin vauvan läsnäolon fyysisesti. Minusta on hienoa, että olet osallistuva ja avoin. Se on varmasti askel siihen, että saat kokea raskauden ns. voimakkaammin. Iloa odotukseen ja kerrothan miten Kapteeni käyttäytyi utrassa? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä moni isä varmasti näitä tuntemuksia käy lävitse. Hallinnan puutteesta ne johtuvat, asiat pitää vain yrittää ottaa vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Vaimoni sanoi samaa, että ehkä se fyysinen läsnäolo hänellä hälventää pelkoja. Hän tuntee vauvan ja omat tuntemuksensa. Ja on ollut mukavaa heittäytyä tähän raskauteen. Kapteeni voi ultrassa oikein hyvin! Kaikki näytti normaalilta ja kovasti kääntyili vatsassa. Isä ei tutkimuksen aikana oikein muistanut hengittää, mutta nyt jo hieman helpotti.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Unelmoi, usko, taistele, uskalla

Äitiyspakkaus 2018 - topit ja flopit

Ai että, miten kallis syöttötuoli??