Ei ole oikeata ja väärää tapaa. On jokaisen oma tapa elää.


Kyllä. Se on vastaukseni kysymykseen, jonka Karoliina Sallinen esittää Kolmistaan blogissaan. Kirjoituksessaan Karoliina kuvaa tilannetta, joka on minulle takavuosilta hyvinkin tuttu. Hän on parisuhteissaan elänyt tietyllä tavalla takaportti auki, ennakoiden sitä, että jää yksin. Varmistellut, että ei jää tyhjänpäälle millään tasolla. Kaikki pitää olla omissa näpeissä, hallinnassa niin, että yksin jääminen ei romahduttaisi koko korttitaloa. Karoliina kirjoittaa "sairastuneensa pärjäämiseen" ja menettäneensä kyvyn sellaiseen yhteyteen, jota parisuhteessa olemiselta vaaditaan. Rohkeaa ja syvällistä itsetutkiskelua. Ansiokas kirjoitus.

Kommentoin hänen blogiinsa ja luin muitakin kommentteja. Jotkin kommentit olivat samansuuntaisia kuin omani ja toiset edustivat näkökantaa, jossa varmistelu nähtiin positiivisena ja järkevänä vaihtoehtona. Ja asiaan ei varmasti ole yhtä absoluuttista totuutta. On erilaisia tapoja suhtautua parisuhteeseen sekä järjen ja tunteiden tasapainoon. Minä olen elänyt Karoliinan tavoin parisuhteissa, joissa minä olin vain puolittain. Varmistelin lähtöä, vaikka parisuhteessa olisi mennytkin hyvin. Varauduin pahimpaan ja samalla tulin antaneeksi itsestäni vain puolikkaan sen hetkiselle kumppanilleni. Jos sitäkään. Sanoin aina, että olen valmis lähtöön muovikassin kanssa. En tarvitse mitään, enkä ketään vaan pärjäisin omillani. Kirjoitin jo, kuinka suhtauduin uraani aikaisemmin. Sekin oli eräänlaista varmistelua. Oli jotakin, mihin tukeutua, KUN parisuhde loppuu. Tiedän. Aika kyynistä näin auki kirjoitettuna.

Minulta kesti lähes 40 vuotta huomata, että elämää voi elää toisellakin tavalla. Parisuhteeseen voi heittäytyä täysillä. Kaiken voi laittaa yhden kortin varaan. Enkä nyt tarkoita Karoliinan blogissa esitettyjä kommentteja peilaten, että samalla ei voisi olla järkevä. Minä suunnittelen raha-asioita, tulevaisuutta ja hankintoja välillä liiankin järkevästi. Vaihtoehtoja punnitsen pitkään ja päätökset tehdään harkiten. Ja tulevaisuutta varmistellaan monin tavoin. Mutta. Teen vain ja ainoastaan yhteistä tulevaisuutta. En hetkeäkään ole epäröinyt parisuhteeni kestävyyttä. En uhraa sille ajatustakaan. Laitoin kaikki munat samaan koriin alkaessani seurustelemaan vaimoni kanssa. Ja sen jälkeen olen pitänyt mielessäni kirkkaana sen tosiasian, että vaimoni saa minut kokonaan. Ei varmistelua, ei ennakointeja. Ei muureja. Ei rooleja. Minut sellaisena kuin olen. Ja Karoliinan tavoin voin sanoa, että pelotti tehdä näin. Pelotti tunnustaa, että rakastaa. Pelotti pelata kaikki yhden kortin varaan. Mutta, kun sen tein niin samalla koin jotakin, mitä en aikaisemmin ollut osannut kuvitellakaan. Rakastuin. Aidosti ensimmäistä kertaa. Altistin itseni kivulle. Ja sain jotain ihan muuta. Elämäni naisen. Lapsen ja onnellisuutta, jota olin kaivannut koko elämäni. Valoa.

Minun tapani elää on heittäytyä. Voittaa pelot. Hylätä hallinnan tarve. Astua kokonaan sisään parisuhdetaloon, sulkea ovet ja syleillä suhdetta täysin voimin. Rakentaa yhteistä tulevaisuutta. Tehdä asioita yhteisten tavoitteiden eteen. En pelkää, että kaikki loppuu. Enkä pelkää, että aika loppuu kesken. Mikään aika maailmassa ei olisi kuitenkaan tarpeeksi, joten keskityn nauttimaan niistä hetkistä, jotka meillä on. Toiset elävät toisenlaisten periaatteiden mukaisesti. Ei ole oikeata ja väärää tapaa. On jokaisen oma tapa elää.

Joidenkin mielestä 100% voi luottaa vain itseensä. Minä olen pettänyt oman luottamukseni lukemattomia kertoja. En ole ollut omien enkä muiden luottamuksen arvoinen. En sinne päinkään. Nykyisin luotan parisuhteeseeni ja siihen, että se saa minut yrittämään ja haluamaan enemmän. Nostamaan rimaa. Tekemään oikeita asioita ja asioita oikein. Luotan meihin. Minuun, vaimooni ja Kapteeniin.

Karoliinan kirjoituksessa viisautta on huomio, että koskaan ei ole liian myöhäistä oppia uutta. Elämä opettaa. Minulle se opetti heittäytymään. Rakentamaan yhteyden toiseen ihmiseen. Ammentamaan voimaa onnellisesta parisuhteesta.

Ja minä olin jo luovuttanut. Mutta ihmeitä tapahtuu. Joka päivä.

Askeleita isyyteen blogi Instagram:issa


Kommentit

  1. Ihana teksti ja hirveän totta. Minä en varmaan ihan vieläkään ole uskaltanut, vaikka kuusi vuotta on oltu yhdessä, siitä kaikki seitsemän kuukautta naimisissa ja lapsiakin on. Lieveilmiönä (pikku)lapsiperheessä on se, että parisuhteeseen keskittymiseen jää ihan hiton vähän aikaa. Siitä ei tietenkään saisi nipistää yhtään, koska vanhempien parisuhdehan on lasten koti. Ja lapset lentää pesästä, sitten jäädään kaksin. Jos ei parisuhde ole kunnossa niin se on kyllä shokin paikka muutoinkin kuin ilmeisiltä osin.Teksti herätti ajattelemaan, kiitos siitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Uskaltaminen on todella vaikeaa. Minulta vei tosi kauan kerätä sitä rohkeutta ja oivaltaa, miten parisuhteeseen pitäisi lähteä. Avoimesti. Heittäytyen. Lapsiarki on meillä vielä edessä ja varmasti tuo mukanaan haasteita. Uskon, että selviämme. Lapsi on niin odotettu ja toivottu, tarinaamme sopiva seuraava luku

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Unelmoi, usko, taistele, uskalla

Ja pojan nimeksi tulee...

Soturi ja hattuteline