Leffailta - ei mitään korkeakulttuuria



Vaimoni tapaa ystäviään ja on harrastusten parissa koko illan. Tämä antoi itselleni mahdollisuuden syventyä pitkästä aikaa leffoihin elokuvaillan muodossa. Oikeastaan elokuvailta on ollut jo kauemmin työn alla, mutta kiireinen aikataulumme ei ole oikein antanut periksi. Mutta nyt hetkeni koitti. Olen elokuvien suurkuluttaja. Ja yleensä elokuvat, joita katson eivät ole sieltä kriitikkojen kehumasta päästä. Lähestyn elokuvia enemmän viihteenä kuin taiteena. Tästä syystä valinnat osuvat usein kevyemmän sorttisiin leffoihin. Tarkoituksena on rentoutua ja laittaa aivoja narikkaan. Toisinaan joukkoon eksyy myös niitä vakavampia elokuvia. Tällä kertaa oli kyllä suoranaisen höyhensarjan elokuvavalinnat, kuten kuvasta näkyy. 

Omalle ajalle omistettu ilta sai sopivasti pohdintaulottuvuutta Suoraanpuhujan päiväkirja -blogista, jossa Sofia pohtii pitääkö pariskunnilla olla samat harrastukset ja mielenkiinnon kohteet. Tai pitääkö kummankin suhteen osapuolen olla samanlaisia. Kävin jo kirjoitukseen kommentoimassa, mutta pohdin vielä aihetta hieman syvemmin itsekseni. Vastaukseni on edelleen, että pariskunnan ei tarvitse omata samoja harrastuksia tai tehdä kaikkea yhdessä. Tärkeämpää on mielestäni se, että on aidosti kiinnostunut myös sen toisen harrastuksesta. Minulla ja vaimollani on kummallakin omat pääharrastukset, joiden parissa aikaa vietetään. En koe koskaan, että vaimoni harrastuksiin tai ystäviinsä uhraama aika on minulta pois. Päinvastoin. Olen kiinnostunut hänen harrastuksistaan ja usein voin osallistua, kun hän harjoittelee. Ja jaamme muutenkin ajatuksia omista harrastuksistamme keskenämme. Hänen ystävänsä ovat myös minun ystäviäni ja vietän mielelläni aikaa heidän kanssaan. Samoin vaimoni osallistuu minun harrastamiseeni ja on luonteva osa ystäväpiiriäni. Mutta kumpikin meistä tarvitsee omaa aikaa. Tämä varmasti korostuu vauvan tullessa. Uskon, että harrastukset tarjoavat vauvan syntymän jälkeen mahdollisuuden vetää henkeä ja keskittää ajatuksia. 

Emmekä me vaimoni kanssa ihan samanlaisiakaan ole. Vaikka paljon yhtäläisyyksiä löytyykin. Samat arvot, samat taustat, samankaltaiset haaveet, arvet ja henkilöhistoria varmasti luovat osaltaan välillemme sen ainutkertaisen yhteenkuuluvuudentunteen. Mutta ne pienet erot välillämme vain vahvistavat sitä, että vaimoni tuntuu ainutkertaiselta ihmiseltä. Arjessa ne pienet erot näkyvät päivittäin. Meillä on erilaiset tavat suhtautua joihinkin asioihin ja nuo tavat täydentävät toisiaan. Onneksi näin. Vaimoni ominaisuudet täydentävät minua. "You complete me" (sanottiin elokuvassa). Ja näin se todella parhaimmillaan on. Olemme eroavaisuuksinemme enemmän kuin osiemme summa. Ainutlaatuinen kokonaisuus. Yhteys ei rikkoudu "omasta ajasta" vaan täydentyy, kun omiakin asioita voi jakaa toiselle. Avoimesti. Ja kun toisesta välittää niin kiinnostus toisen asioista ei ole päälleliimattua. 

Toki teemme paljon vaimoni kanssa yhdessä asioita. Naureskelimme eilen äitiys- ja isyyslomia suunnitellessa, että me olemme viettäneet seurustelumme aikana vain yhden yön erillään. Ennen kuin meidät leimataan läheisriippuvaisiksi painotan, että ennen seurusteluamme saimme kyllästymiseen asti tottua siihen, mitä on viettää aikaa pakotettuna ilman toista. Ei tunnu hyvältä. Ehkä olemme ottaneet tuota menetettyä aikaa kiinni. Ainakin itselle tuo alkuajan erossaolontuska on helppo palauttaa mieleen. Mutta kyllä niitä erossa vietettyjä öitä tulee. Kesällä viimeistään, kun vaimoni säntää äitiyslomalle. Ja minä moottoripyöräreissuun. 

Leffailta jatkuu blogitauon jälkeen supersankariosastolla. Sen lisäksi teen kotitöitä. Ja iltapalaakin pitäisi tehdä. Ja pianoa soitella. 

Taitaa olla niin, että minuunkin on iskenyt vaimoni moniajotoiminto. Ei sentään. Eläköön ne pienet erot!

Askeleita isyyteen blogi Instagram:issa

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Unelmoi, usko, taistele, uskalla

Äitiyspakkaus 2018 - topit ja flopit

Ai että, miten kallis syöttötuoli??