Mikä on muuttunut?


Otsikon mukaiseen kysymykseen sain vastata viikonloppuna varpajaisten vieton keskellä. Tosin näin alkoholiakäyttämättömän miehen taidoilla varpajaisperinteen täyttäminen jäi ehkä hieman vaillinnaiseksi. Minä en ottanut mitään ja muutenkin alkoholi näytteli illassa aika pientä osaa. Vietimme lauantaita hyvän ystäväni luona laulaen, soitellen ja jutellen. Pitkästä aikaa. Oli hauskaa. Tahto ja tarve musisointiin on edelleen olemassa vaikka keikkoja ei nyt pitkään aikana ole ollutkaan. Ja tuntui äänikin pelaavan, kun ei turhia asiaa miettinyt. Musisoinnin lisäksi puhuttiin lapsista ja Kapteniin saapumisen vaikutuksista. En tiedä olenko oikein asiaa syvemmin miettinytkään. On tullut elettyä tätä vauva-arkea kaikin aistein. Hyvä niin.

Mikä on muuttunut? Hyvä kysymys. Taisin lyhyen pohdinnan jälkeen vastata, että ainakin se on muuttunut, että minulla on velvollisuus pysyä hengissä. En ole vastuussa enää vain itsestäni vaan myös poikamme huolenpidosta. Prioriteettina on hoitaa itseään ja asiansa niin, että Kapteenilla on hyvä isä ja äiti, jotka huolehtivat hänestä. Nyt ja jatkossa. Se on henkisesti aika iso ero siihen, missä tilassa ja ajatusmaailmassa olin reilu vuosi sitten. Aikaisemmin juuri mikään ei  velvoittanut siihen, että pitää miettiä asioita muiden kuin itsensä kautta. Tämä katsantokannanvaihtuminen alkoi jo raskauden aikana, mutta varmasti vauvan syntyminen konkretisoi sen täysimittaisesti. Isoin muutos on se, että vastuullani on nyt toinen ihminen. Aika perustavanlaatuinen juttu. Tärkeä. Vaativa. Mutta myös erittäin positiivinen asia. Osaltaan muutos alkoi, kun aloimme vaimoni kanssa seurustella. Sen tajuaminen, että enää ei tarvitse olla yksin eikä voi olla ainoastaan yksin. Asioita tehdään yhteisen päämäärän ja parisuhteen hyväksi, ei enää vain itsensä hyväksi. Vauvan tuleminen on osa tätä uutta elämää, joka on kaikinpuolin tasapainoisempaa kuin aiemmin.

Se on siis muuttunut. Toki lisäksi on muuttunut se, että kaikki tapahtuu pikku-Kapteenin ehdoin ja aikataulussa. Eli ne omat suunnitelmat eivät ole enää niin kiveen hakattuja vaan ruorin varressa tätä laivaa ohjaava kovaääninen käskyttäjä voi hyvin päättää ihan päinvastoin. Ja sen mukaan on mentävä. En koe tätä ahdistavaksi. Toisaalta emme ole antaneet vauvan estää meitä tekemästä mitään. Olemme lähteneet pelotta erilaisiin paikkoihin vauvan kanssa ja ratkaisseet eteen tulevia ongelmatilanteita aina sen mukaan, kun on tarvinnut. Ja varmasti näin toimimme jatkossakin.

Kärsivällisyys on parantunut. Ainakin vauva sitä kovasti opettaa. Hetkittäin tietysti unenpuutteen vuoksi saattaa olla sytytyslanka hieman lyhyt meidän aikuisten väliseen sapelinkalisteluun, mutta vauvan suhteen olen oppinut, että hermoilla ei kannata. Täytyy vain malttaa ja jaksaa. Ja insinöörinä lähestyn mm. nukuttamistilanteita sellaisina pulmapeleinä, että tässä on nyt tavoitteena nukuttaa vauva, miten siihen päästäisiin. Ja kun uni viimein koittaa (toisinaan nopeasti, toisinaan ei) niin sehän on insinööri-isälle suuri saavutus. Ikäänkuin pelaisi vauvan kanssa shakkia siitä, miten hytkytetään vai eikö hytkytetä. Miten lasketaan unipesä sänkyyn vai eikö lasketa. Koitetaanko "shamaanikättä" vai ei. Pieniä arjen pulmatehtäviä ja haasteita. Strategiapelejä. Ainakin itsellä tämä lähestyminen auttanut kestämään toisinaan ne pitemmät tovit, kun vauva ei heti nukahda.

Vaimoni ja Kapteeni ovat nyt olleet viime torstaista lähtien Pohjanmaalla sukuloimassa. Minä en valitettavasti mukaan päässyt. No unta olen saanut kiitettävästi, mutta paikallinen talvi-ilmasto ja uuden autoni kesärenkaat olivat yhdistelmä, jonka myötä liikkuminen ei ollut ihan yhtä ongelmatonta kuin olin kuvitellut. Mutta saipa olla rennosti kotosalla senkin edestä. Ikävä on kyllä ollut kova sekä vaimoani että poikaa kohtaan. Kodin ilmapiiri oli yksinäinen, kun siellä ei ollutkaan tuttua röhinäkonetta puhisemassa iltaisin tai tuttua moniajotaifuunia tekemässä montaa asiaa yhtä aikaa. Ja vaikka nykyteknologia mahdollistaa videopuhelut niin ei vauva vielä oikein niistä isäänsä ymmärrä katsoa eikä ääntäkään tuntunut tunnistavan. Onneksi tänään jo saan asunnon täyteen toimintaa ja sylitellä vauvaa entiseen malliin. Ikävä on kaksitahoinen tunne. Pahimmillaan piinaava ja raastava, mutta toisaalta sen merkki, että tunteet kaipauksen kohdetta kohtaan ovat aitoja. Olen oppinut arvostamaan ikävän tunnetta, koska on ollut aika että en ikävöinyt ketään vaikka olisi pitänyt.

Asunto täyttyy siis toiminnasta ja viikko tekemisestä. Huomenna olisi Perheeksi -ryhmän tapaaminen. Torstaina olisi neuvola. 2kk synttäritkin ovat jo ovella. Eli aika paljon taas tapahtuu. Onneksi tuli otettua oma aika myös levon kannalta. Nyt jaksaa taas. Pitää järjestää jotenkin myös äitiosapuolelle samanlainen sikeän unen kausi tähän johonkin väliin.

Syksy kääntyy kohta talveksi vaikka lämpöaalto pyyhkäiseekin Suomen yli seuraavien päivien aikana. Talvi saa tulla. Jotenkin sitä toivookin että tulisi sellainen raikas talvisää ja välttäisimme "lonkeroilmat".

Tänään siis paluu pulmapelien ääreen ja nukuttamisiin. Onneksi niin. Ikävää on jo podettu tarpeeksi.

Askeleita isyyteen blogi Instagram:issa
Askeleita isyyteen blogi Facebook:issa
Perhekupla: Perhekupla.fi 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Unelmoi, usko, taistele, uskalla

Ja pojan nimeksi tulee...

Soturi ja hattuteline